Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

- Sekalaisia ajatuksia elämän eri alueilta -

Lisätty 24.02.2018

24.2.2018

Ohjelmapolitiikkaa

 

Olen varmaan poikkeus, kun edes olympialaiset eivät saa minua istumaan television ääreen seuraamaan urheilua. Onneksi nykypäivänä on sentään niin paljon kanavia, että myös muille kuin urheilun ystäville on tarjolla katsottavaa. Tosin omat lempilajini ovat jo ajat sitten siirtyneet maksullisille kanaville. Se vähän harmittaa.

Olisi mukavaa joskus katsoa vaikkapa tennistä, sulkapalloa, golfia tai keilailua, mutta niitä näkee lähinnä vain maksukanavilta. Mutta ei tarvitse olla kovinkaan merkittävä talviurheilukisa, kun sitä jo näytetään useilla kanavilla – ja parhaat palat vielä moneen kertaan uusintoina asiantuntijaraatien höystämänä. No, onhan siinä varmaan oma hohtonsa katsella alan huippujen suorituksia yhä uudestaan ja uudestaan.

Ihmetyttää kyllä muutenkin television ohjelmapolitiikka. Muutamat sarjat ja elokuvat ovat tulleet lyhyessä ajassa ties kuinka monennen kerran uusintoina ja eri kanavilta. James Bondit, Pirates of Caribbean, Harry Potterit, Vihreän timantin metsästys, vain muutamia mainitakseni. Tuntuu, että joku on viisaudessaan päättänyt, että nämä nyt ainakin jokaisen on nähtävä.

Eikä siinä vielä kaikki! Katsoin kerran myöhään illalla jotakin toimintaelokuvaa ja surffailin mainostauolla muilla kanavilla. Huomasin, että sama elokuva pyöri samaan aikaan myös toisella kanavalla! Siellä se tosin se oli alkanut muutamaa minuuttia myöhemmin.

Kun elokuvat voi nyt myös tallentaa tai katsoa myöhemmin vaikkapa Areenasta, Katsomosta tai Ruudusta, on mielestäni anteeksi antamatonta ja katsojien täydellistä aliarvioimista kierrättää kerta toisensa jälkeen samoja elokuvia eri kanavilla. Toisaalta taas esim. lännenelokuvia saa ohjelmatiedoista oikein suurennuslasilla etsiä, eikä niitä siltikään löydy. Myös monet koko perheen harmittomat sarjat ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen.

Omasta lapsuudestani muistuvat mieleen esim. Saariston lapset, Pertsa ja Kilu, Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli, Rin Tin Tin, Lassie, Skippy-kenguru ja Musta ori. Myös Johnny Weissmüllerin tähdittämät Tarzan-elokuvat olivat jännittäviä.

Lännen- ja toimintasarjoja aikuiseen makuun olivat mm. Virginialainen, Bonanza, Sheriffi McCloud, Smith ja Jones, Cannon, Pyhimys, Yön kuumuudessa, Miami Vice, Walker Texasista ym. ym. Näitä varmaan moni muukin minun lisäkseni kaipailee, mutta niitäpä ei ole näkynyt vuosikymmeniin.

Onkohan tällä kaikella jotakin tekemistä YLE-veron kanssa? Nyt, kun ei enää peritä tv-lupia, ei tarvitse myöskään välittää tarjonnasta? Vai onko kenties ostettu oikeudet vain muutamaan elokuvaan, ja siksi niitä pyöritetään vuoron perään eri kanavilla?

Onneksi ongelmaan löytyy ratkaisuja: television voi sulkea ja avata kirjan sen sijaan. Lukeminen kannattaa aina, kuten eräs tunnettu suomalainen kirjailija on sanonut. Taidanpa minäkin elvyttää lukuharrastustani television uusintoja odotellessani. Voi olla, että ehdin siinä ajassa lukea useammankin kirjan ja lehden.

19.2.2018

Pilkun viilausta

 

Lapsena ihmettelin, kun jotakin ihmistä kutsuttiin pilkun viilaajaksi. Oliko se kenties jokin ammatti? Tiesin kyllä, millainen työkalu viila on ja miten sitä käytetään. Puun, metallin ja kynsienkin viilaaminen olivat tuttuja asioita, mutta ei pilkun viilaus. Miten ihmeessä pilkkua voi viilata? Myöhemmin asia on toki hieman auennut, mutta opiskeltavaa siinä riittää vieläkin. Viilaamisen tarvetta tuntuisi olevan kovastikin, kun nykytekstejä lukee tai kuuntelee. Nyt ei tunnuta edes tietävän, mikä pilkku on, puhumattakaan siitä, miten sitä pitäisi käyttää.

Muutama esimerkki pilkun väärinkäytöstä. Moni aloittaa sähköpostiviestinsä oikeaoppisesti tervehdyksellä ja isolla alkukirjaimella. Hei, … Mutta miksi ihmeessä laitetaan tervehdyksen jälkeen pilkku ja sen jälkeen taas iso alkukirjain? Meille varttuneemmille opetettiin jo koulussa, että tervehdyssanan jälkeen tulee huutomerkki eikä pilkkua. Hei! Moi! Päivää! Huudahduksissa ja toivotuksissa käytetään niin ikään huutomerkkiä: Varo! Anteeksi! Paljon onnea!

Viimeistään viestin lopussa on sitten seuraava pilkkuvirhe: Terveisin, se ja se. Mistä alkaen terveisin -sanan jälkeen on laitettu pilkku? Ei siihen tarvita pilkkua. Pelkkä Terveisin ja oma nimi riittävät. Ilman pilkkua.

Usein törmää myös siihen, että pilkkua käytetään pisteen sijasta. Pilkku ei ole mikään pisteen korvike, vaikka molemmat ovatkin lukijalle merkkejä tekstin rytmittämisestä ja pienestä tauosta. Kaunokirjallisessa tekstissä runsaan pilkun käytön voisi vielä ymmärtää, mutta ei asiatekstissä, kuten sanomalehdessä. Mutta taitaakin olla päinvastoin: kaunokirjallisuudessa pilkkuja on karsittu ja muissa teksteissä ”pilkutuskone” on käynyt tasaiseen tahtiin? Pilkkuja heitellään sinne tänne, kun se on niin kivaa!

Luulenpa, että suurin syyllinen nykyiseen tilanteeseen on englannin kieli. On niin hienoa osata englantia, että oman äidinkielen vaaliminen unohtuu. Englannissa monet kieliopillisesti meille vieraat ilmaisut ovat arkipäivää, kuten se, että kirjeen alkuun ja loppuun laitetaan pilkku tervehdyksen jälkeen, kuukaudet ja viikonpäivät kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, otsikoissa ja toivotuksissa jopa kaikki sanat isolla. Ihmekös tuo, jos pieni ihminen menee sekaisin.

Minä aion kyllä jatkossakin vaalia suomen kielen oikeakielisyyttä! Olen myös selkokielisyyden vankkumaton kannattaja. Tingin näistä periaatteista vain äärimmäisissä olosuhteissa: jos kynästä on muste loppu eikä toimivaa kynää ole saatavilla, käsi on loukkaantuneena paketissa tai tietokoneen näppäimistö jumissa. No, ehkä joskus saatan tinkiä periaatteistani myös huvin vuoksi. Mutta se onkin kokonaan toinen juttu.