Background
11.3.2022

Mus­ta­val­ko-
va­lo­ku­vas­ta di­gi­tek­niik­kaan

Ku­vaus­har­ras­tuk­se­ni alku

Ei voi kuin hämmästellä, miten hurjasti tekniikka on vuosikymmenien aikana kehittynyt, erityisesti omassa harrastuksessani valo- ja videokuvauksessa. Tässä artikkelissani keskityn kertomaan pääasiassa kuvausharrastukseni alkuvaiheista, sillä taitavatpa mustavalkokuvat ja kaitaelokuvaus olla varsinkin nuoremmalle sukupolvelle melko tuntemattomia asioita. 


Aloitin kuvausharrastukseni 9-vuotiaana, kun sain ensimmäisen kamerani, Kodak Instamatic 133 -merkkisen "pokkarin", jota virallisesti näppäilykameraksi kutsutaan. Tuo kamera oli kaikin puolin helppokäyttöinen: takakannen luukku auki, filmikasetti (Kodakin oma 126-filmi) sisään ja kuvaamaan. Filmiä ei voinut laittaa väärinpäin eikä valottaa vahingossa, koska se oli kasetin sisällä. Kasetin filmirullalle mahtui 12 kuvaa. Valotus säädettiin kääntämällä kameran etupuolen objektiivia. Siinä oli kaksi asentoa, toinen aurinkoiselle ja toinen pilviselle säälle sekä sa­la­ma­va­lo­ku­vauk­sel­le. Tarkennus hoitui automaattisesti.


Salamavalot olivat kertakäyttöistä salamakuutioita, joissa oli neljä pientä lamppua. Salamaa käytettäessä välähti aina se lamppu, joka oli suunnattu eteenpäin. Kun kameran vipua käännettiin seuraavaa kuvaa varten, myös salamakuutiosta kääntyi esille seuraava ehjä lamppu. Yhdellä salamakuutiolla pystyi siis ottamaan neljä kuvaa, sen jälkeen se oli roskistavaraa. Salamakuutioita myytiin kolmen kappaleen pakkauksissa, joten se riitti 12 salamavalokuvaan.


Ensimmäiset ottamani valokuvat olivat mustavalkofilmiä. Valikoimaan tuli pian myös värifilmejä, mutta ne olivat kalliimpia. Kuvattu filmi jätettiin kehitettäväksi va­lo­ku­vaus­liik­kee­seen, josta sai noin viikon kuluttua noutaa negatiivit ja paperikuvat. Se oli aina jännittävä hetki, sillä koskaan voinut olla varma, miten kuvat olivat onnistuneet.


Nuo kasettifilmistä teetetyt paperikuvat olivat kooltaan neliönmuotoisia, 9 x 9 cm, eikä niiden laatu useinkaan ollut kovin kummoinen. Laatu ei kuitenkaan silloin tuntunut tärkeimmältä, vaan mielihyvä itse ja omalla kameralla näpätyistä otoksista. Se riitti innostamaan kolmasluokkalaista kuvaamaan! Ensimmäiset valokuvat otin Helsinkiin suuntautuneelta luokkaretkeltä. Kävimme ainakin Korkeasaaressa, Suomenlinnassa ja stadionin tornissa. Ikävä kyllä, nuo ensimmäiset kuvat on tullut vuosien myötä jo hävitettyä.

Va­lo­ku­vauk­ses­ta kai­ta­fil­mauk­seen

Muutamia vuosia myöhemmin, 15-vuotiaana, innostuin kaitaelokuvauksesta, josta tuli pitkäaikainen harrastus. Olin jossain nähnyt esitettävän Super 8 mm -kaitafilmejä ja ajattelin, että tuollaisia minäkin haluaisin kuvata. Kävin ensin va­lo­ku­vaus­liik­keis­sä "ikkunaostoksilla" tutustumassa kameroihin, kunnes olin saanut tarpeeksi rahaa säästöön omaa kaitafilmikameraa varten.


Taisinpa olla valokuvausliikkeen nuorimpia asiakkaita, kun ostin ensimmäisen Fujica P300 -merkkisen kaitafilmikamerani. Se käytti uutta, Fujin kehittelemän Single-8 -järjestelmän filmikasettia, jossa filmikelat olivat pystysuunnassa päällekkäin ohuessa filmikasetissa. Kodakin ja Agfan filmikasetit olivat erilaisia, eikä niitä sen vuoksi voinut käyttää Fujican kameroissa. Ääntä ei tuolla ensimmäisellä kamerallani voinut tallentaa. Filmiä ei sentään tarvinnut siinä eikä Super 8 -kameroissa kesken kuvauksen irrottaa ja kääntää pimeässä paikassa, kuten varhaisemmissa, 2x8 mm eli ns. "tuplakasi" -filmiä käyttävissä kai­ta­fil­mi­ka­me­rois­sa. Viimeksi mainitut olivat mekaanisia, jousikäyttöisiä, kun taas Super 8 ja Single-8 -kamerat toimivat paristoilla. Tuo numero filmiformaatin perässä kertoo filmin leveyden millimetreinä.


Voidakseni katsella kuvaamiani filmejä minun oli hankittava myös kai­ta­fil­mi­pro­jek­to­ri. Kun sain tarpeeksi rahaa säästöön, ostin Copal-merkkisen projektorin, jolla pystyi katsomaan sekä Super 8 ja Single-8 -filmejä.

Ensimmäiselle kaitafilmille kuvasin tikanheittoa. Odotin innokkaana valmiin filmin näkemistä, se kun piti ensin lähettää kehitettäväksi filmin mukana tulevassa kehityspussissa. Lopputuloksen sai tietää vasta, kun valmis filmirulla tuli paluupostissa parin viikon kuluessa.


Pettymys taisi olla melkoinen, kun huomasin, ettei kameraa olisi kannattanut kuvatessa liikuttaa edestakaisin, vaan antaa ennemmin kohteen liikkua. No, sen opin melko nopeasti, kun katselin ensimmäistä kuvaustani, joka oli aikamoista "ruiskumaalausta". Sittemmin oppia on tullut lisää sekä käytännössä että teoriassa.

Kai­ta­fil­min nos­tal­gi­aa

Syödessä ruokahalu kasvaa, sanotaan. Niin myös kuvausvälineiden hankinnassa. Mykkäfilmit eivät kovin kauaa jaksaneet innostaa, joten pian äänikameran hankinta tuli ajankohtaiseksi. Päädyin ostamaan kesätienesteilläni Kodak Ektasound -merkkisen kaitafilmikameran, jolla voi tallentaa myös ääntä filmin reunassa olevalle kapealle ääniraidalle. Filmikasettikin oli erilainen kuin Fujin Single-8 -kasetissa: Kodakin ja Agfan kaseteissa filmirullat olivat rinnakkain, jolloin kasetti oli paksumpi.

Filmikasetteja oli myytävänä kahdentyypisiä: päivänvalo- ja keinovalokuvaukseen. Jos käytti väärää filmityyppiä, ei lopputulos ollut hyvä.


Pelkkä heh­ku­lamp­pu­va­lais­tus ei yleensä riittänyt sisäkuvauksiin edes keinovalofilmillä, vaan otoksista tuli auttamatta liian tummia. Keinovalo tarkoitti siis käytännössä kirkkaita, 1000–2000 watin valokuvauslamppuja, jotka oli pidettävä vähintään puolen metrin päässä helposti syttyvistä kohteista, sillä ne kuumenivat nopeasti. Minäkin hankin jo kuvausharrastuksen alkuvaiheessa erityisesti kaitaelokuvaukseen tarkoitetun valaisimen, jossa oli kaksi tuhannen watin halogeenilamppua rinnakkain. Ne sai kytkettyä päälle joko yhdessä tai erikseen. Kuvaus sisätiloissa oli sekä häikäisevää että lämmintä hommaa.


Kaitafilmit olivat kalliita opiskelijan kukkarolle. Yksi äänifilmikasetti, johon mahtui reilut kolme minuuttia ääntä ja kuvaa, maksoi 1970-luvun lopulla noin sata markkaa. Filmiä oli siis käytettävä harkiten, jotta ainakin tärkeimmät kohteet saisi tallennetuksi. Pitkiä puheita ja esityksiä ei kannattanut kuvata kuin pieni pätkä. Koin melkeinpä loukkauksena sukulaismiehen kommentin, kun olin lukiolaispoikana innoissani kertonut hänelle uudesta harrastuksestani, kaitafilmauksesta: "Siinä sinulla on harrastus, joka vie sinut konkurssiin, ennen kuin sinulla on tulojakaan!"


Onneksi tuo yksi negatiivinen kommentti ei saanut minua lopettamaan harrastustani, vaikka rahaa se toki nieli opiskelijalta. Kun lähdin 1970-luvun lopulla ystäväni kanssa pitkälle pyöräretkelle Gotlantiin, piti mukaan tietysti ottaa kaitafilmikamera ja riittävästi filmiä, koska olimme molemmat kaitaelokuvaajia. Kymmenen kasettia äänifilmiä ja kaitafilmikamera painoivat ja veivät melkoisesti tilaa pyörälaukuissa, mutta se oli ainoa keino tallentaa sekä liikkuvaa kuvaa että ääntä. Videokuvaus ei tuolloin vielä ollut harrastajatasolla mahdollista.


Kaitafilmin leikkaus sekä jälkiäänitys musiikilla ja itse tehdyllä selostuksella höystettynä oli taitoa, aikaa ja kärsivällisyyttä vaativaa, mutta myös mukavaa ja palkitsevaa puuhaa. Kaitafilmistä sananmukaisesti leikattiin liian pitkät tai epäonnistuneet otokset pois erityisellä filmileikkurilla. Filminpäiden liittämiseen oli kaksi tapaa: liimaliitos tai teippiliitos. Fujin filmeissä ainoastaan jälkimmäinen oli mahdollista, sillä filmin pinta ei soveltunut liiman käyttöön. Filmiliima oli syövyttävää ja pistävän hajuista, joten sitä piti käsitellä varoen. Käytännössä "liima" syövytti filmin päät yhteen. Varakkaammat harrastajat käyttivät filmin leikkauskohtien etsimisessä tarkoitukseen soveltuvaa katselulaitetta, jossa keskellä oli neliskulmainen, suurentava "näyttö" ja sen molemmilla puolilla varret, joihin filmikelan sai pujotettua. Filmiä kelattiin käsipelillä veivaamalla: mitä nopeammin veiviä kiersi, sitä nopeammin filmi liikkui. Valoa tämä laite sai suurentavan linssin takana olevasta lampusta, joka toimi verkkovirralla.


Valmiiden kaitafilmien esittämiseen tarvittiin kai­ta­fil­mi­pro­jek­to­ri. Niitä oli sekä mykkä- että äänifilmeille. Myk­käe­lo­ku­va­pro­jek­to­rit olivat halvempia ja yksinkertaisempia, mutta niillä ei tietenkään voinut toistaa eikä tallentaa ääntä, toisin kuin ääniprojektorilla. Ääniprojektorilla voi paitsi katsella, myös äänittää valmiita, leikattuja elokuvia. Musiikkia elokuviin nauhoitettiin tavallisesti kasettisoittimen c-kasetilta. Projektorin erillisellä lankamikrofonilla voi äänittää elokuvaan omaa selostusta, tosin projektorin hurina tuli helposti mukaan nauhoitukseen.


Elokuvauksen huippuhetki koitti, kun ystäviä tai sukulaisia oli koolla pimennetyssä huoneessa ja kai­ta­fil­mi­pro­jek­to­ri käynnistettiin. Projektorin tasainen raksutus enteili onnistunutta filmin pujotusta koneeseen, kova ja epätasainen ääni taas oli merkki viallisesta filminsyötöstä, jolloin projektori piti nopeasti sammuttaa, muutoin filmin reunojen rei'itys saattoi vaurioitua. Jännitys, uteliaisuus ja ilo täyttivät mielen, kun itse tehdyn elokuvan alkutekstit ilmestyivät valkokankaalle. Tekstejä ei vielä silloisella har­ras­te­li­ja­tek­nii­kal­la saanut kovin helposti kuvan päälle, vaan ne olivat erillisinä otoksina elokuvan alussa ja lopussa.

Kai­ta­fil­mis­tä videoon

Vasta 1990-luvulla videokuvaus alkoi lopullisesti syrjäyttää kaitaelokuvauksen. Epäuskoisimmat tosin uskoivat kaitafilmin paluuseen ja keksivät kaikenlaisia syitä pitäytyä kaitafilmissä. Mutta videon edut olivat kiistattomia: videonauhalle (VHS-kasetille) voi kuvata jopa kolme tuntia, sitä voi käyttää uudelleen kymmeniä kertoja, ja ennen kaikkea kuvaustulos oli heti katsottavissa. Haittapuolina nähtiin videon alkuaikoina isokokoiset, olalla pidettävät kamerat ja erilliset, olkalaukun tapaiset nauhurit sekä rakeisempi kuvanlaatu. Videoiden katseluun tarvittiin television lisäksi erillinen videonauhuri, ellei sitten tyytynyt käyttämään videokameraa nauhurina, mikä taas kulutti kameran kuva- ja äänipäitä.


Edellä luetellut haitat voitettiin, kun videokuvaus toden teolla "löi itsensä läpi" 1990-luvun puolivälissä. Markkinoille tuli videokameroita, joissa ei kuvauksessa tarvittu erillistä, painavaa ja isokokoista nauhuria. Kameroiden ja videokasettien koko pieneni ja hinta laski. Pienikokoiset VHS-C- ja 8mm videokamerat olivat hinnaltaan jo harrastajan kukkarolle sopivia, mutta ei aikaakaan, kun markkinoille tulivat vaativammalle harrastajalle tarkoitetut, laadukkaammat ja kalliimmat S-VHS ja Hi8 -kamerat sekä niille tarkoitetut videonauhurit ja editointilaitteet.


Videon editointi oli tyystin erilaista kuin kaitafilmin leikkaus. Kun kaitafilmin leikkauksessa poistetut otokset päätyivät roskikseen, ei editoinnissa tuhottu alkuperäisiä otoksia, vaan ne ainoastaan kopioitiin toiselle kasetille. Editointi oli siis käytännössä videon kopiointia (haluttu otos kerrallaan) nauhalta toiselle. Samasta al­ku­pe­räis­ma­te­ri­aa­lis­ta voi helposti ottaa useita kopioita, toisin kuin kaitafilmistä, josta kopiot piti teettää kalliilla hinnalla MTV:llä.


1990-luvulla muotiin tulivat videopajat. Ne olivat yleensä kaupungin tai kunnan omistamissa tiloissa olevia pieniä huoneita, joista sai varata joko ilmaiseksi tai pientä maksua vastaan ajan videoiden editointiin. Videopajan varustukseen kuului ainakin kaksi videonauhuria, ns. antava (johon laitettiin alkuperäisen materiaalin sisältävä videokasetti) ja ottava nauhuri (johon laitettiin videokasetti, jolle materiaali kopioitiin), kuva- ja äänimikseri, joskus myös mikrofoneja ja kuvausvälineitä. Videopaja oli varsinkin viikonloppuisin ahkerassa käytössä, joten editointityötä tehtiin usein yötä myöten, jopa koko yö. Ääntä ja kuvaa voitiin melko helposti muokata nauhureiden väliin sijoitetulla kuva- ja äänimikserillä, jolla myös tekstit saatiin laitettua kuvan päälle.


Vähitellen aika kulki ohi videopajoistakin, kun videokuvauksen harrastajat alkoivat hankkia omia editointilaitteita. Varakkaimmat ja vaativimmat harrastajat saattoivat sijoittaa kuvaus- ja edi­toin­ti­lait­teis­toon kymmeniätuhansia markkoja. Kotieditointiin tarvittiin ainakin editointiin sopiva, lämmin tila, valittua videoformaattia (esim. Super-VHS ja Hi-8) tukeva kamera ja kaksi videonauhuria, musiikkisoitin, mikseri sekä kaksi televisiota tai monitoria. Itse käytin editoinnissa videopajoja niin kauan, kun niitä oli käytössä.

Ana­lo­gi­ses­ta di­gi­taa­li­seen tek­niik­kaan

Kun kotitietokoneet alkoivat yleistyä 1990-luvun lopulla, alkoi yhä useampi videokuvaaja editoida videoitaan tietokoneella. Analoginen tekniikka, joita esimerkiksi VHS- ja Super-VHS -videot edustivat, alkoi väistyä digitekniikan tieltä. Videokamerat alkoivat tallentaa kuvaa ja ääntä digitaalisesti, ensin nauhalle, myöhemmin postimerkin kokoiselle muistikortille.


Enää ei tarvinnut hankkia kalliita, monimutkaisia ja tilaa vieviä editointilaitteita, vaan pärjättiin pelkällä kameralla ja tietokoneella, johon tosin piti asentaa sopiva vi­deoe­di­toin­tioh­jel­ma. Itse kuulun siihen onnellisten (?) joukkoon, joka ei voinut ostaa kalliita editointilaitteita, jotka nyt olisivat lähes kirpputoritavaraa. Tänä päivänä vain aniharva harrastaja taitaa enää käyttää editointilaitteita, ammattilaisia lukuun ottamatta.


Tietokoneella editoinnin alkuvaiheissa valmis materiaali tallennetiin tavallisesti DVD-levylle. Nyt DVD-levytkin ovat jo käyneet vanhanaikaisiksi ja videot tallennetaan tiedostoina (esim. MP4-muodossa) tietokoneen kovalevylle, ulkoiselle kovalevylle, muistitikulle tai "pilveen".


Nyt vi­deo­ku­vaus­har­ras­ta­jat eivät juurikaan enää kuvaa videonauhalle, vaan kamera tallentaa otokset muistikortille. Ammattilaiset tosin käyttävät edelleen myös videonauhaa. Välivaiheessa markkinoilla oli suoraan DVD-levylle tallentavia videokameroita, mutta ne jäivät melko nopeasti taka-alalle, kun muistikortit valtasivat alaa. Muistikortti on halpa hankkia, helppo varastoida, pitää mukana ja käyttää uudelleen. Useimmissa videokameroissa on myös ns. sisäistä muistia.


Nyt useimmat taitavat kuvata videoita matkapuhelimella. Kun vielä muutama vuosi sitten puhuttiin te­rä­vä­piir­to­te­le­vi­siois­ta (Full HD eli full high definition, täysteräväpiirto) ja -kameroista, on nyt teräväpiirtokuvasta saatu vielä tar­kem­pi­re­so­luu­tioi­nen K4- ja jopa K8 -kuvaformaatti. Parhaimmilla kännyköillä pystytään kuvaamaan jo huippulaatuista K4 -videokuvaa. 


Mikä mahtaakaan olla seuraava kehitysvaihe? Sitä tuskin kukaan pystyy ennustamaan.


Tekniikan kehitys ja huippuluokan välineet eivät kuitenkaan tee hyvää kuvaajaa. Hyvillä välineillä hyvä kuvaaja saa aikaan huippujälkeä, mutta taitamattomissa käsissä ei hyvistä välineistäkään ole apua. Hyvän kuvauksen voi pilata huonolla editoinnilla, mutta huonoa kuvausta ei voi pelastaa hyväkään editoija.

Kommentit